Hans Selo, Diiva

Seraljien kälpeyttävän autereisessa alabasterihelteessä, mutta toisaalta siltarumpujen mutaisessa vaaksiaishämärässä Ötöpesän jengi kävi lukemaan Hans Selon Diivaa.

Vuonna 1970 kulttuuripiirit havahtuivat pölyisen dementtisestä kipsipääreumaattisuudestaan kun painokoneiden lyijynmurskeisten hampaiden jyrske kyrmensi valkoisen paperin tyhjiömatriisista esiin ajatuksen juoksun mustina jyrseileviä huutomerkkejä.

Teoksen protagonistia yrittää yhteiskunta katrastaa paistinpannussaan joleaksi lienteeksi, toisaalta rokokoofiligraanisessa ummetusjäykkyydessä päähenkilömme luovii ankyloiden, ämpäröiden ja rimpilöiden. Sankarimme radiomastoinen, pilvenhiiviskelevä tyyneyden tulipisara ei sammu raippapyryssäänkään. Tutuksi tulevat myös niin katujen nokinen, koprofilistinen pyllistys kuin mielisairaaloiden hikikalvoinen, lääkenaamais-viskoottinen jähmeyskin!

Läimeästä, survoisesta rytmiikastaan huolimatta Hans Selon Diiva on silti kerrassaan äpäröitä desinfioiva vihanentsyyminen selkäsauna!